Kun toivo katoaa

Toivottomuus on tunnelin pimein kohta, mutta se on silti osa tunnelia – se ei ole päätepysäkki.

Toivottomuus on meille jokaiselle tuttu tunne. Ellei omalta kohdalta, niin varmasti kaikkien tuttavapiiriin kuuluu jossain vaiheessa joku, jonka tulevaisuus tuntuu karanneen kauaksi.

Kun toivo katoaa, tuntuu ettei tulevaisuudella ole mitään annettavaa tai se tuntuu uhalta. Toivottomuus on raskas tunne. Usein se hiipii elämään hiljaa, eikä aina näy ulospäin. Ihminen voi hoitaa arkea, käydä töissä ja hymyillä, vaikka sisällä olisi tunne siitä, ettei mikään muutu, eikä mikään enää auta. Toivottomuus ei ole heikkoutta, vaan inhimillinen reaktio tilanteeseen, jossa voimat ovat olleet pitkään koetuksella. Toivottomuus voi tuntua fyysiseltä painolta rinnassa tai tyhjyytenä, jota mikään sana ei tunnu täyttävän. Tilanteena, joka ei muutu milloinkaan.
On tärkeää ymmärtää, että toivottomuus ei kerro totuutta todellisuudesta, vaan se kertoo voimavarojesi tilasta. Toivo on ihmisen psyykkinen käyttövoima. Kun se katoaa, katoaa myös kokemus toimijuudesta. Eli tunne siitä, että voin vaikuttaa omaan elämääni.

Usein toivottomuus syntyy, kun ihminen on yrittänyt paljon. On haettu apua, jaksettu sinnitellä, uskottu vielä kerran ja silti asiat eivät ole helpottaneet. Silloin mieleen voi hiipiä ajatus: "Mitä järkeä tässä enää on?" Toivottomuus onkin usein merkki uupumisesta, ei luovuttamisesta. 

On tärkeää sanoa tämä ääneen: toivottomuus ei tarkoita, ettei toivoa olisi olemassa. Se tarkoittaa, ettei ihminen juuri nyt pääse siihen käsiksi. Toivo ei aina ole suuria unelmia tai valoa tunnelin päässä. Joskus toivo on hyvin pientä , kuten sitä, että selviää tästä päivästä, tästä tunnista ja tästä hetkestä. Joku viisas on joskus sanonut, että kiipeäminen Mount Everestille alkaa siitä, että ottaa ensimmäisen askeleen. Olen samaa mieltä. Ja sama sanonta pätee moneen muuhunkin asiaan. Se, että määränpään hahmottaa, tekee matkasta helpomman. Mutta se, että otat askeleen kerrallaan (oli se kuinka pieni tahansa) saa sinut menemään eteenpäin.

Toivottomuus saa maailman tuntumaan sulkeutuneelta, vaihtoehdot katoavat ja ajatukset muuttuvat mustavalkoisiksi. Tulevaisuus ei näyttäydy mahdollisuutena, vaan sumuna tai tyhjyytenä. Samalla tunne voi eristää: ihminen vetäytyy, koska kokee, ettei kukaan kuitenkaan ymmärrä tai pysty auttamaan. Toivottomuuden keskellä tärkeintä ei ole positiivinen ajattelu tai ratkaisujen pakottaminen. Usein tärkeämpää on tulla kohdatuksi sellaisena kuin on. Kun joku pysähtyy, näkee sinut ja tulee lähelle ja  kuuntelee ilman kiirettä korjata, tunne voi alkaa hellittää. Ja vasta silloin tilaa voi vähitellen syntyä myös toivolle.

Toivo ei aina palaa äkillisesti. Se rakentuu pienistä asioista: siitä, että joku kuuntelee ja kuulee sinut. Että joku näkee sinut. Että olo tulee hetkeksi kevyemmäksi. Että jaksaa ottaa yhden askeleen kerrallaan. Joskus toivo löytyy vasta sen jälkeen, kun toivottomuus on saanut tulla näkyväksi ja sanotuksi.

Kuinka saada toivo palaamaan?

Toivon palauttaminen ei vaadi suuria sankaritekoja, vaan pieniä, tietoisia siirtymiä.

Lainattu toivo: Kriisityön ytimessä on ajatus siitä, että ammattilainen tai tukihenkilö voi "kantaa toivoa" asiakkaan puolesta silloin, kun tämä ei itse siihen pysty. Uskoa ja toivoa tulevaisuuteen silloin, kun itse ei siihen pysty. Ehkä jopa nostaa ja kannattelee hankalimman tilanteen ylitse. On sallittua nojata toisen uskoon siitä, että helpotusta on luvassa. 

Siedä sietämätöntä: Toivon rakentaminen alkaa usein siitä, että hyväksytään nykyhetken vaikeus ilman, että sen annetaan määrittää ikuisuutta. Psykologinen joustavuus tarkoittaa kykyä olla vaikean tunteen kanssa ilman, että se lamauttaa kokonaan. Toivottomuus on "vain tunne" ja tunteet muuttuvat ja menevät ohitse. 

Toiminta ennen tunnetta: Toivo seuraa usein tekoja. Pienikin hallinnan tunteen palauttaminen – kuten avun pyytäminen, rutiineista kiinni pitäminen tai lyhyt kävely – lähettää aivoille viestin: "Minä pystyn vielä vaikuttamaan johonkin." Kannustan aina asiakkaitani keskittymään niihin asioihin elämässä, joihin he nvoivat itse vaikuttaa. Tämä lisää toivon ja minä-pystyvyyde tunnetta. Jos tällä hetkellä sinusta tuntuu, ettet voi vaikuttaa mihinkään, keskity arkisiin asioihin. Voit vaikuttaa siihen, mitä puet, millä lailla hengität, siirrätkö ensin kumpaa jalkaa liikkuessasi, kummalla kädellä avaat kaapin, nousetko sängystä ja kumpi jalka edellä jne. Loppujen lopuksi sinunkin elämässäsi on paljon asioita, joihin voit vaikuttaa. Ehkä et vain ole huomannut niitä?

Toivottomuus on voimakas tunne, joka saattaa ajaa äärimmäisiin tekoihin. Jos ihmisestä tuntuu toivottomalta, ei ulospääsyä löydy tilanteeseen omin voimin. Avun hakeminen ei ole merkki epäonnistumisesta, vaan rohkeudesta pitää huolta itsestään. Toivottomuus ei määrittele sinua, eikä se kerro koko tarinaa elämästäsi. Se kertoo siitä, että olet ollut pitkään liian kovilla ja tarvitset juuri nyt jonkun kulkemaan rinnallasi ja kannattelemaan sinua.

Ja vaikka et juuri nyt tuntisi toivoa, se ei tarkoita, etteikö se voisi vielä löytää tiensä luoksesi.